Till början
Mies joka kieltäytyi käyttämästä hissiä (Hissvägraren, finska)
Synopsis:
Detta manus är en översättning till finska av Bengt Ahlfors pjäs Hissvägraren. Översättning av Lasse Pöysti från 2008.
Detta manus är en översättning till finska av Bengt Ahlfors pjäs Hissvägraren. Översättning av Lasse Pöysti från 2008.
Utdrag:
Yksinäinen mies, syntynyt 12 marraskuuta 1929. tulee, kädessä käsikirjoitus,
selailee sitä, katselee hetken yleisöä, ja sanoo sitten:
Monologin ongelma on siinä että on kuviteltava vastapeluri. Jota ei ole olemassa. Joku
joka kuuntelee vaikkei sano mitään. Minkä vuoksi sitä muuten puhuisi? Minähän puhun tietysti nyt teille, mutta tehän ette ole tässä tarinassa mukana. Niin että kenelle sitä oikeastaan puhuu?
1. KOIRA
Ennen minä puhuin koiralle. Kafka. Sileäkarvainen terrieri. Vailla mitään hienoja sukutauluja, mutta iloinen ja älykäs. Se oli mahdottoman etevä kuuntelemaan. Ja ymmärtämään minua. – Mentäiskö pienelle kävelylle puistoon? Viuh viuh viuh heilui häntä heti. – Maistuisko pala maksamakkaraa? Viuh viuh vapisi koko koira.
Kun kerroin hänelle elokuvista joita olin nähnyt ja kirjoista joita olin lukenut on selvää että yksi ja toinen nyanssi taisi mennä häneltä ohi. Mutta ei se häirinnyt keskustelua. Hän kuunteli siitä huolimatta yhtä kärsivällisesti.
Minä luin hänelle jopa välistä ääneen. Hän oli erikoisen mielissään runoista. Kun eivät vaan olleet liian pitkiä. Ja mieluiten riimitettyjä.
Kun omistaa koiran tapaa sitä paitsi toisia ihmisiä joilla on koira ja joiden kanssa voi jutella, vaikka puistossa. Ensin muutama sana koirista ja sitten voi puhua mistä vaan. Kun ei ole koiraa on paljon vaikeampaa ruveta juttelemaan vieraiden kanssa. Helposti syntyy väärinkäsityksiä ja sellaista piinallista.
Kafka eli yksitoistavuotiaaksi ja tuli sitten vähän kuuroksi. Mutta hänen kanssaan oli ihan hyvä jutella, ymmärsi minua yhtä hyvin kuin ennen, vaikkei mitään kuullut. Ei kuullut autojakaan vaan ryntäsi eräänä päivänä suoraan Mechelininkadun yli, vasten punaisia valoja ja... Oli saanut juosta vapaasti hautausmaalla, ja minä kuljin ajatuksissa enkä huomannut mitään ennen kuin... Ikinä en tule antamaan sitä itselleni anteeksi. Hän kuoli sitten minun käsivarsilla, siinä kadulla, ja minä lupasin hänelle etten ikinä tulisi hankkimaan toista koiraa. Siitä on nyt kuusitoista vuotta.
Sen jälkeen en oikein tiedä kenelle kertoisi sellaisesta mitä minulle on tapahtunut. Puhua kuolleelle koiralle, eihän se käy. Kuolleelle vaimolle ehkä ennemminkin mutta ei minulla sellaista ole. En mennyt naimisiin, niin siinä nyt kävi... Enkä minä ole sitä tyyppiä joka osaa puhua ruukkukasveille, luultavasti enemmän naisten tapoja, en minä tiedä. Eikä minulla ole ruukkukasvejakaan.
Mutta minä nyt jatkan puhumista, vaikken tiedä kenelle puhun. Ehkä Enokille?
Yksinäinen mies, syntynyt 12 marraskuuta 1929. tulee, kädessä käsikirjoitus,
selailee sitä, katselee hetken yleisöä, ja sanoo sitten:
Monologin ongelma on siinä että on kuviteltava vastapeluri. Jota ei ole olemassa. Joku
joka kuuntelee vaikkei sano mitään. Minkä vuoksi sitä muuten puhuisi? Minähän puhun tietysti nyt teille, mutta tehän ette ole tässä tarinassa mukana. Niin että kenelle sitä oikeastaan puhuu?
1. KOIRA
Ennen minä puhuin koiralle. Kafka. Sileäkarvainen terrieri. Vailla mitään hienoja sukutauluja, mutta iloinen ja älykäs. Se oli mahdottoman etevä kuuntelemaan. Ja ymmärtämään minua. – Mentäiskö pienelle kävelylle puistoon? Viuh viuh viuh heilui häntä heti. – Maistuisko pala maksamakkaraa? Viuh viuh vapisi koko koira.
Kun kerroin hänelle elokuvista joita olin nähnyt ja kirjoista joita olin lukenut on selvää että yksi ja toinen nyanssi taisi mennä häneltä ohi. Mutta ei se häirinnyt keskustelua. Hän kuunteli siitä huolimatta yhtä kärsivällisesti.
Minä luin hänelle jopa välistä ääneen. Hän oli erikoisen mielissään runoista. Kun eivät vaan olleet liian pitkiä. Ja mieluiten riimitettyjä.
Kun omistaa koiran tapaa sitä paitsi toisia ihmisiä joilla on koira ja joiden kanssa voi jutella, vaikka puistossa. Ensin muutama sana koirista ja sitten voi puhua mistä vaan. Kun ei ole koiraa on paljon vaikeampaa ruveta juttelemaan vieraiden kanssa. Helposti syntyy väärinkäsityksiä ja sellaista piinallista.
Kafka eli yksitoistavuotiaaksi ja tuli sitten vähän kuuroksi. Mutta hänen kanssaan oli ihan hyvä jutella, ymmärsi minua yhtä hyvin kuin ennen, vaikkei mitään kuullut. Ei kuullut autojakaan vaan ryntäsi eräänä päivänä suoraan Mechelininkadun yli, vasten punaisia valoja ja... Oli saanut juosta vapaasti hautausmaalla, ja minä kuljin ajatuksissa enkä huomannut mitään ennen kuin... Ikinä en tule antamaan sitä itselleni anteeksi. Hän kuoli sitten minun käsivarsilla, siinä kadulla, ja minä lupasin hänelle etten ikinä tulisi hankkimaan toista koiraa. Siitä on nyt kuusitoista vuotta.
Sen jälkeen en oikein tiedä kenelle kertoisi sellaisesta mitä minulle on tapahtunut. Puhua kuolleelle koiralle, eihän se käy. Kuolleelle vaimolle ehkä ennemminkin mutta ei minulla sellaista ole. En mennyt naimisiin, niin siinä nyt kävi... Enkä minä ole sitä tyyppiä joka osaa puhua ruukkukasveille, luultavasti enemmän naisten tapoja, en minä tiedä. Eikä minulla ole ruukkukasvejakaan.
Mutta minä nyt jatkan puhumista, vaikken tiedä kenelle puhun. Ehkä Enokille?
Antal roller:
min. 1
max. 1
min. 1
max. 1
Roller:
Hissvägraren
Hissvägraren
Rättigheter och kontaktuppgifter:
Rättigheterna handhas av dramatikern, som nås per e-post på bengt.ahlfors(at)comedia.inet.fi
Rättigheterna handhas av dramatikern, som nås per e-post på bengt.ahlfors(at)comedia.inet.fi